Olisin halunnut olla runotyttö. Runotyttö, joka kirjoittaa eteerisiä kielikuvia ja luo tunnelmia muutamilla sanoilla. Runotyttö, joka uskaltaa vuodattaa paperille herkän sielunsa toiveet ja pelot.
 
Runotyttöä ei minusta ikinä tullut. Kielikuvat ontuvat ja kramppaavat. Jalat liiaksi maassa ja päässä käytännön asioita. Runo tuntuu henkilökohtaisemmalta kuin muu kirjoittaminen. Minulla ei ole sellaista rohkeutta kirjoittaa. Ehkä runous vaatii tietynlaisen luonteen ja elämänkatsomuksen.

Kokeilin runokonetta, jos vaikka olisin löytänyt haaveilemani runotyttöyden. Mielikuvitus ei kuitenkaan riittänyt  kiinnostaviin sanoihin. Lopputulos taitaa olla vähintäänkin ontuva ja vailla päätä ja häntää. Jätän runojen kirjoittamisen suosiolla muille ja pitäydyn edelleen niiden lukemisessa. Se on paljon mukavampaa.