Astun rappukäytävään. Kaalikeittoa. Haju tunkeutuu väkisin sieraimiini ja saa hetkeksi aikaa nenän nyrpistymään. Jatkan matkaa rappuja ylös. Paistettuja silakoita. Yritiän olla välittämättä ja jatkan matkaani. Nakkikeittoa. Miksi eivät naapurini koskaan leivo pullaa?

Viikonloppuiltaisin naapurini hukuttautuvat hajusteisiin. Makeaa kukkaniittyä, maskuliinista omantienkulkijaa, tätimäistä parfyymiä, halpaa litkua... He jättävät hajuvanansa pitkäksi aikaa leijumaan rappukäytävään kiitäessään illan rientoihin.

Lisäarominsa tähän tuoksusinfoniaan tai paremminkin hajujen kakofoniaan tuovat alakerran baarin asiakkaat. Yön pimeinä tunteina, suojassa paheksuvilta katseilta, he nojaavat horjuen päätään oveen. Kultainen sade suihkuaa ja pisaroi pitkin lasista pintaa. Sade, joka muuttuu hetkessä tympeäksi lätäköksi. Auringon aamuiset ja lämpöiset säteet saattavat tiedon eräiden yöllisistä hetkistä aina alaovelta talon ylimmän kerroksen asukkaille asti.