Ovikello soi. Menen avaamaan, koska olen maksanut TV-luvan. Voin
availla ovia siis ihan rauhassa. Toivon kuitenkin kurkkiessani
ovisilmästä rappukäytävään, ettei siellä ole taas herra Jehovan
Todistaja.
Eip, ei näytä siltä. Joku nuori poika, jota en tunne. Uteliaisuuttani avaan oven.
- Hei, olen muuttanut tuohon naapuriin ja ajattelin tutustua naapureihin.
Pojalla on kädessään leivonnaisia, jotka hän ojentaa minulle.
Leivonnaiset ovat vielä lämpimiä, juuri leivottuja. Hänen takanaan
seisoo kämppis. Kämppis ei puhu mitään.
En ole varma
pitäisikö heidät kutsua sisälle. En kuitenkaan tee sitä, vaan roikun
oven välissä leivokset käsissäni. Poika puhuu paljon ja kyselee. Oloni
on koko ajan hivenen hämmentynyt. Eihän Suomessa toimita kerrostaloissa
näin. He olivat käyneet eilen myös toisen naapurin luona samassa
rapussa. Heitä huolestutti vanhan naapurin huono kunto. Asuuko hän
yksin? Pärjääköhän hän? Itse en ole naapuria ikinä nähnyt.
- Hei hei. Ja meidän ovea voi koska vaan kolkuttaa, jos tarvitset apua.
Laitan oven kiinni. Olen hämmentynyt, mutta kuitenkin hyvillä mielin.
sunnuntai, 26. maaliskuu 2006
Kommentit