Kello on varttia vaille kymmenen illalla. Istun kotona rauhassa hörppimässä kahvia suunnitellen nukkumaanmenoa. Tämän ihanaisen rauhaisan iltahetken keskeyttää kovaääninen ja vaativa huuto.
-Riii-naaa, avaa oviiiii! Riii-naaa, heräääää!

Naapuriin pyritään kiivaasti sisään. Jatkan kahvin juomista. Käytävästä kuuluu postiluukun rämpyttämistä, ovikellon rimputusta, oveen hakkaamista.

-Rii-naaa, a-vaaa! Rii-naaa, he-räääää!
En ollenkaan tiennyt viime viikolla samaan rappuun muuttaneen tytön nimeä, nyt tiedän.

-Riii-naaa, etsä voi nukkua noin sikeesti. Tuuuu avaaamaaan!

Ehkä Riina ei ole kotona ja ei tule sen takia avaamaan ovea. Sisäänpyrkijä tuntuu kuitenkin olevan täysin vakuuttunut, että Riina vain nukkuu sikeästi.
-Rii-naaa, avaa ovii! Rii-naaa, kuuleksää?

No jo on kumma. Tyttö on mekastanut käytävässä jo kymmenen minuuttia. Onkohan sillä jokin hullusti? Käyn kurkkaamassa ovisilmästä, mutta eihän siitä mitään ikinä näe. Laitan välioven kiinni. Huuto ja mekastus jatkuu.

-Naapuritkin häiriintyy kohta. Tuu avaamaaaaan! Kuuleksäää!
Ihanko totta? Onneksi en ole jo nukkumassa. Tyttö on kuitenkin sitkeä tapaus. Uskoo edelleen 20 minuutinkin jälkeen, että naapuri vain nukkuu sikeästi. Ovenavauspyynnöt ovat muuttuneet uhkailun kautta aneluun.

Puoli tuntia mekkalointia tuntui kovin pitkältä ajalta. En tiedä, miten tytön loppujen lopuksi kävi. Heräsikö naapuri lopulta vai luovuttiko tyttö? Olikohan tytöllä oikeasti joku hätänä? En tiedä totunko koskaan täysin kerrostaloasumiseen. Se vieraannuttaa, tekee epäileväksi. Jokainen hyssyttelee omassa lokerossaan. Viereisen lokeron asukille tervehditään väkinäisesti rappukäytävässä. Pitäkööt huolen omista asioistaan. Toisten asioihin ei pidä sekaantua. Naapurista minut erottaa vain ohut seinä, joka tuntuu kuitenkin valtavalta muurilta. On vaikea oikeasti välittää.