Katsoin eilen TV1:n dokumentin Suomalainen kuolema, jossa kerrottiin kuolevan viimeisistä hetkistä ja kuolleen vaiheista ennen hautaa. Tajusin, että kuulun siihen enemmistöön suomalaisista, joka ei ole koskaan nähnyt kuollutta. Kuolema on siirretty näkymättömiin, ammattilaisten hoidettavaksi. Näin se tuntuu hallitulta tapahtumalta. Samalla kosketus kuolemaan jää mahdollisiman vähäiseksi. Ehkä siksi niin monet ihmiset pelkäävät kuolemaa. Kaikki kuolemaan liittyvä on jotenkin myyttistä ja tuntematonta. Siitä ei puhuta.

Ihmiset kohtaavat kuolemansa useimmiten muualla kuin kotonaan. Heidät sysätään sairaaloihin yksin kuolemaan.  Ja viimeisen matkan hoitavat alan ammattilaiset asianmukaisella kunnioituksella. Kuolema ei tunnu ollenkaan elämään kuuluvalta tapahtumalta. Sitä ei tahdota kohdata. Kuolema on siivottu pois arjestamme ja elämästämme, ulkoistettu.

Kuolema työllistää n. 10 % Suomen työväestöstä. Sairaaloiden henkilökunta, kirkkojen, hautaustoimistojen ja krematorioiden työntekijät, lakitoimistot, kukkakaupat, pitopalvelut... He kaikki ovat jollain tavalla työnsä kautta tekemisissä kuoleman kanssa. Kuolema on jokapäiväinen leipä ja varmasti myös siihen suhtaudutaan vähemmän ahdistavana tapahtumana.

Ehkä kuolemasta tulee osa elämää vasta silloin, kun sen on jollain tavalla kokenut. Silloin voi löytää myös sanat, jolla voi kohdata ja kuvailla kuoleman ja lakata pakenemasta.