Huh-huh. Väännän jättikokoisia kärryjä edessäni ja valtaan samalla puolet käytävätilasta. Olen kävellyt tämän saman käytävän päästä päähän jo useamman kertaa. Keltaiset opastekyltit vilistävät silmissä ja epätoivo alkaa vallata mielen. Jalkoihin sattuu, on kuuma ja janottaa. Pipo kiristää päätäni ja kaulaliina hiertää kuristavalla tavalla kaulaani. Minä en löydä ikinä etsimääni ja yhtään ihmistä, jolta voisin kysyä apua, ei ole näköpiirissä tai he kiitävät ohitseni vältellen katsekontaktia.

Muut ihmiset sen sijaan näyttävät ihan tyytyväisiltä olotilaansa. He pujottelevat sujuvasti kärryjensä kanssa hyllyjen väleissä ja pudottelevat tavaroita jo entuudestaan tuotteita pursuaviin kärryihinsä. Hetkittäin he näyttävät jopa nauttivan siitä, mitä he tekevät. Ihan kuin kuulisin jonkun jopa hyräilevän "Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee..."

Suurten ponnistelujen jälkeen ja monien mutkien kautta olen löytänyt kaiken tarvitsemani eli leipää, uuninpuhdistusainetta, pestoa sekä banaaneja. Ostokseni vierivät eestaas ja näyttävät kovin yksinäisiltä suurten kärryjen pohjalla. Onnettoman suuntavaistoni vuoksi en kuitenkaan löydä enää kassaa. Lisää haahuilua, samanlaisia käytäviä, hyllyrivejä, törmäileviä ostoskärryjä, kirkuvia kakaroita, opastekylttejä. Haluan pois täältä

Lopulta jonotan kassalla 10 muun ihmisen kanssa, joiden kassahihnalla notkuvat ostosvuoret hipovat kattoa. Kyllästyneen oloinen kassaneiti siirtää konemaisesti tavaroita kassakoneen editse. Kone piippaa joka kerta korvia vihlovasti, ärtymysrajaa uhaten. Kassaneiti (miksi ei ikinä puhuta esim. kassarouvista, kassaherroista tai kassaleskistä? ) ei näytä yhtään iloisemmalta kuin minäkään.  Tästä on joulumieli kaukana.

Kun olen selvinnyt ulos ja löytänyt sateessa ja tuulessa auton parkkipaikalta, elämästäni on kulunut 40 minuuttia. Miksi minä en mennyt lähikauppaan?