Lapsena tunti oli pitkä aika. Viikko oli ikuisuus. Kuukausi oli jossakin kaukana tulevaisuudessa. Vuotta eteenpäin ei osannut edes kuvitella. Suunnitelmia tehtiin seuraavan tunnin varalle, jos niinkään pitkälle. Hetket, jolloin ei ollut mitään tekemistä, kuluivat tahmean hitaasti valuen eteenpäin.

Teininä odotti malttamattomana maagista 18 vuoden ikää. Silloin kaikki ovet aukeaisivat maailmalle. Pääsisi baareihin ja saisi ostettua alkoholia kaupasta. Se tuntui silloin tärkeältä ja odottamisen arvoiselta asialta. 18 vuotta ei kuitenkaan riittänyt, vaan seuraavaksi odotti saavuttavansa 21 vuoden iän. Silloin pääsisi vielä useampiin baareihin ja saisi ostettua viinaa laillisesti. Koko ajan yritti näyttää vanhemmalta, mitä oli, ollakseen uskottava. Suunnitelmia tehtiin viikon, korkeintaan kuukauden päähän. Ja koko ajan odotti, että aika kuluisi nopeammin.

Saavutettuaan 21 vuoden iän huomasi, ettei se niin kovin kummoista ollutkaan. Pieni pettymys, samalla tavalla päivät seurasivat toisiaan kuin aiemminkin. Päivien kiertyessä kuukausiksi ja kuukausien vuosiksi kerta toisensa jälkeen aika alkaa hidastua. Enää ei odota vuosia tulevan lisää ja oman iän tarkka muistaminenkaan ei välttämättä ole itsestäänselvä asia. Viikko menee huomaamatta, kesä on loppunut ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa, vuosi kuluu huomaamatta. Mitenkä nopeasti aika enää eläkeiässä kuluukaan?