- Et varmasti uskalla.
- Uskallanpas. Ite et uskalla.

Seisomme pikkuveljen kanssa kotimme rappusille. Edessämme, juuuri silmien korkeudella, on kaide.

- Mutta äiti on kieltänyt...

Sen pintaa koristaa valkoinen huurre. Vilkuilemme vuoroin toisiamme ja kaidetta. Pienten jalkojen alta kuuluu hermostunut lumen narina. Paino siirtyy jalalta toiselle ja kuin vahingossa olemme siirtyneet aivan lähelle kaidetta.

- Sinä ensin.
- Ei kun sinäpäs.
- Yhtäaikaa

Suut avautuvat hitaasti. Molemmat vilkulevat toisiaan sivusilmällä siltä varalta, että toinen jänistäisi kesken kaiken. Muuten kasvoilla on keskittynyt ilme. Päät työntyvät eteenpäin. Molempien kasvot ovat nyt aivan lähellä kaiteen pintaa. Metalli hohkaa kylmyyttä. Kielet työntyvät ulos suusta kirpeään pakkasilmaan. Vielä viimeinen vilkaisu vierelläolijaan. Silmät ummistuvat ja pipopäät liikahtavat vielä muutaman sentin eteenpäin.

Ja siinä sitä sitten oltiin. Kielet kiinni kaiteessa. Hämmennys pitää hetken molemmat täysin hiljaisina. Pian ajatukset alkavat juosta hurjaa vauhtia pienissä päissä etsien kiivaasti ratkaisua ikävään pattitilanteeseen. Paniikki alkaa nousee pintaan ja lopulta purkautuu kaameana huutona. Kuolaa valuu kieltä pitkin kaiteella.Huutaminen ja rimpuilu pahentaa tilannetta. Kieli jäätyy yhä suuremmalta alueelta kiinni.

Onneksi joskus sitä oppii jo kerrasta. Kieli saatiin irti lähes kokonaisena, mutta toista kertaa en ole moista temppua kokeillut.