Vakioreitilläni kauppaan on usein erilaisia avustusjärjestöjä
värväämässä ihmisiä jäseniksi. Haluaisin olla se hyvä ihminen ja olla
mukana, mutta minulla ei ole kovinkaan usein ylimääräistä rahaa. Tunnen
kauheita omantunnontuskia, kun yritän kävellä näistä ihmisistä aina
mahdollisiman nopeasti ohi ja mahdollisimman kaukaa. En halua taas
sanoa hyvälle asialle ei.
Olen syyllistynyt myös valehteluun. Olen sanonut olevani melkein jo
myöhässä bussista ja etten ehdi jäämään kuuntelemaan. Ja taas
omantunnontuskia. Silmiini tulee kuvia tytöistä, jotka eivät pääse
kouluun ja joutuvat elämään ankeudessa koko ikänsä, janoisista
lapsista, jotka eivät saa vettä, koska kaivoa ei rakennettukaan.
Rahamäärä ei oikeasti olisi niin suuri, että joutuisin elämään sen
takia itse nälässä. Siksi tuleekin niin itsekäs olo. En anna rahaa
hyvään tarkoitukseen, vaan pidän niitä tilillä pahanpäivän varalle.
Itselleen uskottelee osallistuvansa hyväntekeväisyyteen sitten, kun on
oikeasti töissä. Silloin voisi antaa suurempiakin summia. Sillä saisi
omantuntonsa hiljenemään hetkeksi.
maanantai, 20. maaliskuu 2006
Kommentit