Vakioreitilläni kauppaan on usein erilaisia avustusjärjestöjä värväämässä ihmisiä jäseniksi. Haluaisin olla se hyvä ihminen ja olla mukana, mutta minulla ei ole kovinkaan usein ylimääräistä rahaa. Tunnen kauheita omantunnontuskia, kun yritän kävellä näistä ihmisistä aina mahdollisiman nopeasti ohi ja mahdollisimman kaukaa. En halua taas sanoa hyvälle asialle ei.

Olen syyllistynyt myös valehteluun. Olen sanonut olevani melkein jo myöhässä bussista ja etten ehdi jäämään kuuntelemaan. Ja taas omantunnontuskia. Silmiini tulee kuvia tytöistä, jotka eivät pääse kouluun ja joutuvat elämään ankeudessa koko ikänsä, janoisista lapsista, jotka eivät saa vettä, koska kaivoa ei rakennettukaan.

Rahamäärä ei oikeasti olisi niin suuri, että joutuisin elämään sen takia itse nälässä. Siksi tuleekin niin itsekäs olo. En anna rahaa hyvään tarkoitukseen, vaan pidän niitä tilillä pahanpäivän varalle. Itselleen uskottelee osallistuvansa hyväntekeväisyyteen sitten, kun on oikeasti töissä. Silloin voisi antaa suurempiakin summia. Sillä saisi omantuntonsa hiljenemään hetkeksi.