Ovikello soi. Menen avaamaan, koska olen maksanut TV-luvan. Voin availla ovia siis ihan rauhassa. Toivon kuitenkin kurkkiessani ovisilmästä rappukäytävään, ettei siellä ole taas herra Jehovan Todistaja.

Eip, ei näytä siltä. Joku nuori poika, jota en tunne. Uteliaisuuttani avaan oven.

- Hei, olen muuttanut tuohon naapuriin ja ajattelin tutustua naapureihin.

Pojalla on kädessään leivonnaisia, jotka hän ojentaa minulle. Leivonnaiset ovat vielä lämpimiä, juuri leivottuja. Hänen takanaan seisoo kämppis. Kämppis ei puhu mitään.

En ole varma pitäisikö heidät kutsua sisälle. En kuitenkaan tee sitä, vaan roikun oven välissä leivokset käsissäni. Poika puhuu paljon ja kyselee. Oloni on koko ajan hivenen hämmentynyt. Eihän Suomessa toimita kerrostaloissa näin. He olivat käyneet eilen myös toisen naapurin luona samassa rapussa. Heitä huolestutti vanhan naapurin huono kunto. Asuuko hän yksin? Pärjääköhän hän? Itse en ole naapuria ikinä nähnyt.

- Hei hei. Ja meidän ovea voi koska vaan kolkuttaa, jos tarvitset apua.

Laitan oven kiinni. Olen hämmentynyt, mutta kuitenkin hyvillä mielin.